Sunnuntaihiihtoa Holmenkollenilla

Myös Oslossa on vallinnut talveton talvi, nyt jo kolmen viikon ajan sumua, sadetta ja plus-asteita. Loistavat norjalaiset ja oslolaiset sää- ja hiihtosivustot internetissä saivat kuitenkin uskomaan, että merenpinnan tasosta kun nousee tarpeeksi ylös, hiihtää yhä voi. Hiihtolomaviikon alkaessa siirtotyöläistä katsomaan tullut perhe päätti viime hetkillä ottaa mukaan myös sukset. 

Helmikuista talvimaisemaa Oslosta (Sofienbergparken)

Sunnuntaiaamun sekasorron jälkeen olimme metroasemalla hyvissä ajoin, mutta Majorstuenin asemalla jouduimme odottelemaan parikymmentä minuuttia Holmenkollenin junaa. Koko ajan laiturille saapui ihmisiä hiihtovälineet mukanaan, ja lopulta juna oli lähes täynnä. Matkustajista suurin osa oli norjalaisia suksineen, mutta vieressämme istuvat kaksi vanhempaa miestä puhuivat keskenään saksaa, ja toisella puolella luettiin kirjaa portugaliksi. Turistejakin ehkä oli liikkeellä, mutta pikemminkin tilanne kuvastaa Oslon monikulttuurista nykyasujaimistoa.

Metro (T-bane) kipuamassa Holmenkollenin rinteitä. Lähes kaikilla matkustajilla sukset mukana.

Kun metro saavutti 300 metrin korkeuden, jouduimme sakeaan pilveen ja Oslovuonon näkymät peittyivät. Jäimme pois Voksenkollenin asemalla; muut perheenjäsenet laittoivat sukset jalkaansa ja lähtivät lyhyelle kierrokselle, itse jouduin etsimään suksivuokraamoa. Se löytyi puolen kilometrin jyrkän nousun jälkeen; olin ainoa asiakas, ja nähtävästi vakuutteluni hiihtotaidoistani ja norjalainen pankkikorttini saivat vuokraamon pitäjän hämmennyksiin, sillä hän unohti ottaa yhteystietoni ylös. Ikävä kyllä rahat hän muisti laskuttaa.

Suojasäässä lähdimme kiertämään lenkkiä, vielä varsin hyväkuntoisia latuja, pitkiä mäkiä ylös ja alas. Välimatkat alaspäin olivat yllättävän lyhyitä – ylöspäin taas eivät. Yksi mäki alas ja toinen ylös, ja kolmannes kuuden kilometrin lenkistä oli takana. Laduilla liikkui monenmoista hiihtäjää, perheitä isompine ja pienempine lapsineen, vakavamielisiä parikymppisiä treenaajia, keski-ikäisiä ja vanhempia kuntoilijoita; hyvin monella urheiluseuran vetimet päällä. Teini-ikäisiä näkyi vain laskettelurinteissä ja -hisseissä. Lisänä  olivat ulkomaalaisryhmät, jotka näyttivät tulleen tutustumaan norjalaiseen ulkoilmaelämään. Heitä näkyi erityisesti kelkkamäkien tienoilla. Holmenkollenilla on useampikin kelkkamäki, joista kuuluisin on puolentoista kilometrin kelkkareitti ’Korketrekken’ (Oslon olympialaisten perintönä) Frognerseterenistä alas aina Midstuenin  metroasemalle, josta kelkkojen kanssa voi taas metrolla nousta mäen päälle! Hyvin oudon näköistä puuhaa. 

Oudoilta näyttivät myös monet latuilmiöt: hiihtäjän rintarepussa pieni koira, punainen villapaita päällään. Koirat jotka juoksevat mäkeä laskevien hiihtäjien rinnalla, välillä hihnassa, välillä vapaina. Osa tuskaisen näköisinä (kuten yksikin märkä cockerspanieli), osa (etenkin eräs labradorinnoutaja) hyvin onnellisen tuntuisena edestakaisin loikkien. Pikkulapset olivat toinen mukana raahattavien olioiden joukko: lapsia oli ahkioissa, rinta- ja selkärepuissa sekä perässä vedettävissä suksilla varustetuissa lastenvaunuissa. Luonnollisesti neli-viisivuotiaat jo hiihtivät laduilla muiden seassa – täällä vaikuttaa olevan tapana, että lapset harjoittelevat hiihtämistä ilman sauvoja. Pikkulasten vanhempien reput pursuivat erilaisia retkeilytarvikkeita, sauvoja ja suksia.

Hiihtoretki pilvessä. Maisemista ei voi juuri puhua.

Puolipäivän lähestyessä sää yhä lämpeni, hiihtäjiä oli vielä enemmän, ladun kunto huononi ja ympäröivä kostea pilvi vain tiivistyi. Lopulta olimme saapuneet hiihtoreitin viittojen mukaan jo Frognerseterenin ravintolalle – joka on varsin kunnioitusta herättävän kokoinen puukartano – mutta taloa ei näkynyt. Kiertelimme melkoisen kierroksen ennen kuin vihdoin löysimme rakennuksen, joka oli koko ajan ollut aivan vieressämme. Emme olleet ainoat, joilta paikka oli ollut hukassa. Lounaalla seurueestamme suurin osa söi norjalaisittain lihapullia (karbonader) ruskeassa kastikkeessa hernemuussin ja perunoiden kera. Itse otin erittäin maistuvaa äyriäissosekeittoa. Paikka oli täynnä sunnuntairetkeläisiä. Lounaan jälkeen hiihdimme metroasemalle, ja pian olimme taas kaupungilla, kävelemässä keväisen kaupungin kaduilla.

Majorstuenin metroasema, vanhan Holmenkollenin radan (rakennettu jo vuonna 1898) toinen päätepiste. 
Takana itse Holmenkollen - ja pilvi.

Norjalaisesta hiihtokulttuurista yleisemmin kertonee jotain seuraava anekdootti: Talviolympialaisten loppumisen jälkeisenä päivänä Norjan suurimman sanomalehden (Aftenposten) etusivun olympiaotsikko: ”Maastohiihdossa suurin pudotus olympialaisissa kolmeenkymmeneen vuoteen” – itse uutisesta selviää, että kyse on vain miehistä, ja vain perinteisistä matkoista (sprintissähän Ola Vigen Hattestad sai olympiakultaa). Norjalaiset miehet eivät siis Sarajevon kisojen (ei mitaleita) jälkeen olleet menestyneet niin huonosti hiihdossa kuin nyt Sotshissa (1 pronssi). Näin siis maassa, joka oli mitalitilaston kakkonen isäntämaan jälkeen (26 mitalia, joista yksitoista murtomaahiihdosta). Vertailun vuoksi: edellinen mitali suomalaismiehelle näiltä matkoilta on vuodelta 1998.