tiistai 14. lokakuuta 2014

Syksyä Norjan vuorilla – Besseggen

 Besseggenin harjanne ja Gjende-järvi








Edellisen syksyn retken innostamana oli selvä, että vuorille olisi päästävä uudelleen. Paikaksi valikoitu Besseggenin reitti, Norjan suosituin päiväretkikohde, legendaarisella Jotunheimin alueella. Tänäkin vuonna, joka tosin oli ennätysvilkas, yli 40 000 kulkijaa kulki reitin noin 80 päivän sesongin aikana. Pahimpina päivinä harjannetta on siis kulkenut tuhatkunta vaeltajaa.



Jo automatka, ensin Valdresin laaksoa pitkin (kuvassa) ja sitten tunturiylängön yli, oli elämys. Suomalaisittain hieman masentavasti autotie kulki parhaimmillaan joitain kymmeniä metrejä Haltin huippua ylempänä. Kuvassa vasemmalla takana Bitihorn, Beitostølenin talviurheilukeskuksen vierellä kohoava vuori.




Besseggenin hienouksiin kuuluu sekin, että reitin toiseen päähän mennään veneellä – kyseessä on oikeastaan melkoinen laiva, johon kevyesti mahtui 60-70 kulkijaa matkatavaroineen. Olimme paikan päällä sesongin viimeisenä viikonloppuna (20-21.9.) – tämän jälkeen laiva ei enää kulkenut, ja erämaan puolella oleva Memurubun tunturimajakin lopetti palvelunsa. 
         Meillä oli kaksi päivää aikaa, ja asuimme kaksi ensimmäistä yötä Memurubussa, joka norjalaiseen tyyliin tarjosi meille täydet yöpymis- ja ruokailupalvelut. Norjassa toimiva Den Norske Turistforening (DNT) perustettiin jo vuonna 1868 nimenomaan  helpottamaan vuoristovaelluksia – tosin kantajapalveluja se ei enää tarjoa. Nykyään järjestöllä on 246 000 jäsentä, ja se pyörittää itse yli 500 retkeilymajaa. http://www.turistforeningen.no  Lisäksi se on vuokrannut joitain kohteita ulkopuolisille yrittäjille; näistä yksi on nimenomaan Memurubu. Se alunperin ostettiin DNT:lle jo vuonna 1870 – joka tarkoittaa, että se on Norjan toiseksi vanhin turistimaja, ja Jotunheimin alueen vanhin. DNT:n ensimmäinen merkitty retkeilyreitti kulki Memurubusta Bessvatnetille, eli Besseggenin ‘alle’. Tätä nykyä DNT:n ja koko Norjan suosituin tunturimaja on Gjendesheim, varsinaisen Besseggenin-reittimme päätepiste: ensimmäisenä vuotenaan 1878 siellä vieraili 125 turistia, tänä vuonna ennen lokakuun alkua siellä oli yöpynyt 12 867 turistia. 


Sesongin viimeisen lauantain ihmisvirtaa ylös Murujoen laaksosta kohti Besseggeniä ja Gjendesheimin tunturimajaa.


Gjende ja etelä-Jotunheim. Besseggen kartan keskellä. Punainen
katkoviiva Memurubusta Gjendesheimiin oli myös meidän reittimme.
Laivareitti Gjendellä on merkitty sinisellä katkoviivalla.

Valdres ja Jotunheim, Osloon reilut 200
kilometriä. Kartassa näkyvät myös jutussa
mainitut Beitostølen ja Bitihorn.



Ensimmäisen päivän lämmittelimme noin 14 kilometrin kierroksella Memurutungan –vuoriharjanteella. Puoli päivää meni sateessa, mutta muuten reissu oli mainio. Kulku oli kevyttä kun suurimman osan tavaroista saattoi jättää majalle. Päiväeväät tehtiin aamupalapöydästä – norjalaiseen tyyliin tietysti voileipäpohjaisesti, mutta päälle laitettavaa oli toki erinomainen valikoima. Ja päivän päätteeksi aina kolmen ruokalajin illallinen, joka tunturimajoilla pyrkii myös jollakin tavalla olemaan paikallista – ja vähintäänkin norjalaista.


Näköala Memurutungalta pohjoiseen, Murujoen laakson yli kohti Jotunheimin jäätiköitä.



Toisen päivän kuva taaksepäin, länteen: Gjendejärven pohjoispuolella Memurutunga ('Memurun kieli'). Ensimmäisenä päivänä kävelimme harjannetta pitkin länteen (polku erottuu kuvassa juuri ja juuri), ja palasimme jokilaaksoa seuraten alas Memurubun majalle.


Kuva on otettu kutakuinkin samasta paikasta kuin edellinen, mutta itään, menosuuntaan. Vasemmassa laidassa näkyy Besseggenin harjanne ja Veskefjell. Knutshøen omituisen kapea lohikäärmevuori oikealla.



Tässä itse Besseggenin harjanne.  Siitä ylös! Mittakaavana vasemmalla etualalla joitain retkeilijöitä. Yksi alueen tunnusmerkeistä on, että Gjende-järvi on turkoosinsininen, Murujoen vuorilta alas tuoman saven vuoksi, kun taas alueen muut järvet, kuten vasemmalla näkyvä Bessvattnet, ovat jäätiköiden sulamisvesien jäljiltä syvänsinisiä.


Besseggenin reitti on vaativa, mutta norjalaisittain sen sanotaan sopivan kaikille, lapsista vanhuksiin. Ja tosiaan, kyllähän reissulla kaikenikäistä porukkaa näkyikin, aina noin kahdeksanvuotiasta alkaen. Aikamoista kipuamista reitti vaatii, nousumetrejä kertyi kaiken kaikkiaan noin 1100, ja muutamassa kohtaa piti edetä nelivedolla. Veslefjell on reitin korkein kohta, 1743 metriä, mutta haastavaa on ennen kaikkea se, että reitti on paikoin hyvin kapea, ja korkean paikan kammoisille hurja – toisella puolella pudotusta on 250 metriä, toisella 600. Retken jälkeen huomasin, että reitti on mukana myös tuoreella National Geographicin“maailman 20 jännittävintä vaellusta” –listalla. Kukaan ei kuulemma ole kuitenkaan pudonnut. Paikan maineesta kertoo sekin, että Ibsenin näytelmässä Peer Gynt ylvästelee äidilleen ajaneensa porolla Besseggenin läpi.








Reissumme vaativuuskerrointa jonkin verran lisäsi se, että tuuli kiihtyi melkoiseksi juuri Besseggenin nousussa, ja saavutettuamme reitin korkeimman kohdan alkoi vuoden ensimmäinen lumipyry. Se onneksi laantui suhteellisen nopeasti, joskin jätti polut märiksi ja kalliot liukkaiksi. Käsittämättömältä tuntui, että olimme vain kaksi päivää aiemmin syöneet illallispizzaa ulkona terassilla vain muutaman kymmenen kilometrin päässä, Norjan ‘Levillä’, Beitostølenissa. 

Kaiken kaikkiaan retki oli melkoinen kokemus – näköalat olivat koko ajan suorastaan hillittömiä, ja hankalimmissa kohdissa adrenaliini vielä teroitti aistit äärimmilleen. Periaatteessa kahdeksan tuntia pitäisi varata reissuun, mutta meillä kesti noin yhdeksän ja puoli ennen kuin saavuimme Gjendesheimin tunturimajan pihalle. Ennätys reitillä on tunti ja 16 minuuttia – matkaa kertyy 13,3 kilometriä.







lauantai 11. lokakuuta 2014

Lefse, lompe ja muut ruokakaupan norjalaistähdet


Norjalaisessa ruokakaupassa ei yleensä ole laajoja valikoimia – yhtä tuotetta on yhtä laatua: maustamaton jogurtti, spaghetti, mysli. Kuitenkin tiettyyn joukkoon tuotteita tämä ei päde. Suomalaisen silmiin ei makkaravalikoima sinänsä aiheuta suurta ihmetystä, onhan noita suomalaisissa marketeissakin; makkaraihmetys tulee lähinnä siitä, että jokaisesta pikkukioskistakin norjalaista pølseä saa grillattuna heti mukaansa ja syötäväksi. Usein tarjolla on myös mahdollisuus ostaa makkara perunarieskaan (lompe)  käärittynä.

Pølse med lompe on kaikkien urheilutapahtumien peruseväs. Katsokaa vain Holmenkollenilla tv-lähetyksissä vilahtelevia norjalaiskatsojia; makkaraa ei ole kääritty paperiin, vaan ohuenohueeseen rieskaan. Nämä lätyt ovatkin tuote, jossa valinnanvaraa löytyy. Juuri kävin lähikaupassa, jossa laskin kaksi eri lefse-rieskaa, kolmea eri tavoin valmiiksi maustettua smurtelefseä sekä neljää lompe-rieskaa.

Periaatteessa lompe on ohuenohut perunarieska, kun taas lefse tarkoittaa rieskaa yleensä (ja rieskahan täällä suuressa lännessä tehdään tietysti maitoon, kermaan, tai aikanaan jopa sulatettuun ihraan). Käytännössä normikaupan lompet ja lefset eivät eroa maultaan mitenkään toisistaan – paitsi että lefse on neliskulmainen, ja lompe taas pyöreä tai soikea (ks. kuvaa vasemmalla). Kaupallisissa versioissa kummankin perusraaka-aine on peruna. Uskoisin kuitenkin, että perusnorjalaisen saisi täysin tolaltaan pakottamalla tämän syömään makkaransa ohueen lefseen käärittynä. Jouluna kauppoihin tulevat tietysti erityiset jouluversiot, jotta jouluherkut kuten hapantaimen (tästä myöhemmin lisää…) saisivat perinteisen kattauksen ympärilleen. 


Arkena nämä rieskaset toimivat hyvin niin suolaisen kuin makeankin täytteen kanssa, joko tortillan tapaan tai kuin lettu. Monet tuntuvat syövän näitä sokerin ja kanelin kanssa, kenties voilla ensin voideltuna. Erikseen onkin mainittava kaupoista saatava kestotuote, smurtelefse. Kyseessä on paksurieskan (tjukklefse) kaupallinen versio. Nimensä mukaisesti se on jo valmiiksi voideltu  perusversiossa kahden lefse-lätyn väliin on levitetty reilusti voikreemiä. Sitä yleisesti myydään makeisten, sipsipussien ja virvoutusjuomien ohella erityisesti metroasemien ja junien automaateista. Vasemmalla oleva kuva on Oslosta (lentokentän kautta) Lillehammeriin menevästä junasta. Norjan liput pakkauksessa korostavat, että ollaan perusasioiden äärellä.

Myös perusleipävalikoima on norjalaiskaupoissa varsin laaja. Leivät ovat myös erittäin tuoreita, ja standardoituja: kaikilla suurimmilla ruokaketjuilla on omat leipävalikoimansa, joista löytyy huolellisesti nelikentän avulla merkittynä ‘karkeusaste’ (grovhet). Luonnollisesti norjalaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä siitä, että he syövät paljon karkeaa, eli kokojyväpitoista, leipää.

Suomessa ei tule niin kiinnittäneeksi huomiota vuodenaikojen mukana vaihtuviin kauden tuotteisiin, joita ruokakaupoissa laitetaan esille (niitä kuitenkin on?), mutta täällä Norjassa ne pistävät silmään kun ovat usein tälläiselle osa-aika norjankävijälle melko erikoisia. En tässä nyt puutu jouluruokiin, eivätkä pääsiäisajan kinkut ja lampaanviulut ihmetytä. Mutta loka-marraskuu on Norjassa lammasaikaa, ja erityisesti nyt, lokakuun alussa, on lammaskaalisesonki. Tämä mainitaan joskus jopa Norjan kansallisruokana (norjalaisten taholta, luonnollisesti; ulkopuolelta katsottuna kansallisruoka on tietysti turska; mutta ei kai Suomenkaan kansallisruokana voi mainostaa keitettyjä perunoita). Kansallista fårikål –päivää vietettiin tänä vuonna 17. kerran, syyskuun viimeisenä torstaina kuten tapana on. Kaupoissa lammaskaaliaika näkyy lampaanlihan ja kaalikerien yhdistämisenä tarjouksissa ja kauppojen tiskeillä. Yllättäen, norjalaiset ovat varsin ylpeitä lammaskaalitraditiostaan.


Muutenkin täällä on tapana koota kaupassa samoihin perusruokiin tulevat ainekset yhteen. Hölmömpikin ulkomaalainen ymmärtää, miten toimia, kun jokaisen norjalaiskaupan pakollisen katkarapupakastimen viereltä löytyvät erikseen myös majoneesi ja sitruunat  tai joskus yksinkertaisesti vain sitruunamajoneesi. Majoneesi on sekin norjalaisessa keittiössä perusjuttu, jota työnnetään kyllä mihin ruokaan tahansa ja tietysti vääjäämättä myös lounasvoileipiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaupassa olisi useampaa kuin yhtä majoneesimerkkiä. Sen sijaan majoneesipohjainen ja varsin etikkainen perunasalaatti on yksi niistä tuotteista, joissa valinnanvaraa yleensä on pienemmissäkin kaupoissa. Sitä on tapana tarjota turskan kanssa (tai niiden puolestakymmenen eri kalan kanssa, jotka suomeksi on tapana kääntää ‘turskaksi’).

Tästä päästääkin kalapulliin ja kalakakkuihin, jotka myös ovat perunasalaatin kanssa tarjoiltavia. Pitkällisten kokeilujen, hintavertailujen sekä tuoteselosteiden lukemisen jälkeen minullekin on selvinnyt, että 80% kalaa sisältävät kalakakut (fiskekake) maistuvat hyvältä, jos toki maksavatkin jonkin verran. Kun kalaprosentti tippuu 60:en ja jopa 40:en, makukin hiljalleen katoaa, ja kun tuotteen nimi vaihtuu fiske karbonadeksi (kalapulla), ollaan jo varsin mauttomilla vesillä (toki niitä voi tehdä itsekin: täältä löytyy toista sataa ohjetta). 

Tarinoinnin tässä vaiheessa lienee jo päästy jälkiruokaan. Koska nyt ei olla retkellä, ei voida valita Norjan kansallismakeista tähän, eli Kvikklunch -keksisuklaata reippailuhenkisine päiväretkiehdotuskääreineen (tarkkasilmäinen on jo huomannut, että tämänkin kirjoituksen yhdessä kuvassa kyseinen pakkaus jo vilahtaa), vaan hankimme norjalaiseen tapaan kunnon pullan. Ainakin täällä Oslon seudulla helpoin valinta lienee munkki – siis todellakin, tällainen samanlainen rasvassa paistettu, hilloa tai vaniljamössöä sisältävä leivonnainen kuin mitä Suomessakin saisi. Norjassa sen nimi on kuitenkin berliner (tai oikeastaan berlinerbolle) – suomalaisia berliininmunkkeja vastaavia leivonnaisia en ole täällä nähnyt. Kunnon rasvaisen berlinerbollen hinta on usein vain 9 tai 10 kruunua, siis hieman yli euron. Jotkin muutkin tuotteet kuin äyriäiset saattavat siis olla halvempia kuin Suomessa.

Munkin jälkeen on hyvä ottaa vielä hedelmä. Liekö seurausta maahanmuuttajien suuresta määrästä Oslossa, vai muista kulttuurieroista, mutta hedelmät ja vihannekset usein löytyvät (ainakin osin, ainakin pienemmissä kaupoissa) kauppojen ulkopuolelta, sydäntalvea lukuunottamatta. Ilmasto Oslossa on siis samanlainen kuin Etelä-Suomessa; vaikka hedelmien esillepano on erilainen, on kotimaisten hedelmien valikoima suunnilleen sama kuin Suomessa (eli omenoita riittää ainakin syksyllä). Poikkeuksena ovat vain erinomaiset, hieman happamat mutta hyvin mehukkaat norjalaiset luumut, joita elo-syyskuun vaihteessa saa kaupasta kun kaupasta. 

Oslolainen jalkakäytävähedelmävihanneslaatikosto parhaimmillaan.