Rautakaivos 1500-luvulta ja natsien ilmatorjuntapatteri - harvinaisemmat nähtävyydet IV

Aurinkoisen marraskuun päivän kunniaksi päätin käydä katsomassa ikivanhaa kaivosaluetta. Jo kauan olin kiinnittänyt huomiota kartassani oleviin lukuisiin 'suljettu kaivos' -merkintöihin. Päätin ottaa selvää, mikä näistä olisi käymisen arvoinen, ja yllätyksekseni huomasin Norjan Riksantikvarienin hienolta sivustolta ('kulturminnesøk'), että kenties näyttävin näistä oli hyvinkin lähellä asuinpaikkaani. 

Pitkän työviikon ja masentavien ulkomaanuutisten jälkeen yhdeksän kilometrin kävely oli virkistävä. Ikävä kyllä iso kamera oli Suomessa; marraskuun pimenevässä maisemassa kännykän ominaisuudet eivät  oikein riittäneet, vaikka kuinka yritin kikkailla. Mutta hauskaa oli huomata kuinka paljon mielenkiintoisia ja yllättäviäkin asioita osui silmiin, kun vain lähti uteliaalla asenteella kulkemaan. Ensimmäinen yllätys tuli heti 'kotikellarini' pihamaalla - vaikka olin jo viitenä päivänä kulkenut pihan läpi edestakaisin töihin ja kauppaan, vasta nyt havahduin, miten outoa on nähdä ruusu kukassa (ja nupulla!) tähän aikaan vuodesta. 

Varsin tyypillisesti en taaskaan ottanut kuvia norjalaisesta pientaloalueista upeine omakotitaloineen - vasta talojen keskelle jäänyt pieni lehto innosti yrittämään valokuvausta. 

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin metsään. Karttaani oli merkitty tälle kohdalle 'Kollbakkene'  ('mäkimäet') - kun näin mikä paikassa odotti, outo nimikin sai selityksensä  - kaksi hyppyrimäkeä. Pakkohan se oli ylös kiivetä...

Näköala hyppyrimäen päältä länteen (yllä) ja pohjoiseen (alla).

Matkani jatkui polkuverkostoa eteenpäin, jossain kohdassa valitsin väärin, ja jouduin Norjan Valtionarkiston takapihalle - josta lähti leveä ulkoilupolku Nordmarkan metsiin. Reitilläni ohitin joukon kovaäänisesti englantia puhuvia nuoria miehiä, jotka yrittivät ylläpitää valtavaa nuotioroihua märillä puilla - ja sitten edessäni olikin outo maisema: jyrkkäreunaisia kuoppia, kivisokkeli, ja kasoittain pikkukiviä. Kaivosalue. 

Pettymyksekseni huomasin, että syvimmät kuopat oli tiukasti ympäröity teräsaidoilla. Lähdin kuitenkin kiertämään aluetta, joka oli keskellä suuria kuusia ja sammalmättäitä; aurinko paistoi hyvin alhaalta kullaten puunrunkoja. Ohitin ehkä nelivuotiaan lapsen vanhempineen; äiti vaikutti selittävän tyttärelleen, että kuoppiin ei pääse, vaan eväät pitää syödä  syrjemmällä. Äkkiä huomasin kapea auki olevan portin aidassa. Siitä sisään, ja samalla edessäni aukesi kaivosluolan suu, pari metriä korkea ja viitisen metriä leveä. Sisällä oli kosteaa, ja tunneli jatkui vain kymmenisen metriä eteenpäin. Kattokuiluista tuli perällekin hieman valoa. Joku oli tuonut kymmenittäin tuikkuja luolaan.

Paikka, Sogn gruve, on vanha rautakaivos, joka oli käytössä 1500-luvulta alkaen aina 1850-luvulle - mutta ei kovin intensiivisesti. Louhinta tapahtui alunperin nuotiolla kuumentamalla ja sitten murentamalla kuumennettu kallio, myöhemmin ruutirähjytyksin. Paikalla on ollut myös muutamia pieniä rakennuksia. Lähialueilta löytyy useampiakin pieniä kaivosalueita, joista saatiin erityisesti juuri rautamalmia ja jonkin verran hopeaa; geologisesti Oslon alue on hyvin monipuolista (kuten jutussani Kolsåsin tulivuorista jo kerroin). 

Paluumatkallani kuljin Korsvolltoppenin kautta - joka paikallisesti kulkee nimellä Tyskertoppen ('saksalaishuippu'). Alue oli Norjan saksalaismiehityksen aikana ensin ilmavalvontapaikka ja sittemmin vuodesta 1943 ilmatorjuntapatteri, ja paikallisesti tärkeä osa 'Linnoitus Norjaa' (Festung Norwegen). Saksan strateginen ajatus oli puolustaa Norjaa, ja siten Pohjanmeren herruutta ja Ruotsin malmikuljetuksia viimeiseen asti. Enimmillään Norjassa oli peräti 400 000 saksalaissotilasta, ja  joukkojen antautuessa näitä oli vielä reilut 350 000 - Jälkikäteen ajateltuna onneksi, sillä näin ne olivat sivussa II maailmansodan lopputaisteluista.

Paikalla on tällä hetkellä vain pieni norjalaisten tosin saksalaismiehityksen aikana rakentama (1940) pieni rakennus (yllä; Norjan puolustusvoimat käyttivät sitä vuoteen 2002), lukuisten kasarmien pohjia, sekä huolellisesti suljettu/peitetty bunkkeri. Kukkulalta on vielä vuosituhannen vaihteessa  ollut mahtavat näkymät Osloon ja vuonolle, mutta sittemmin puut on päästetty kasvamaan ja peittämään näköalat. Sen sijaan viereisen Havnajordetin puiston yläosasta aukeaa komea näköala Oslovuonolle (alla). 

Tyypillistä omakotialuetta Korsvollin alueella. Täytyy myöntää, että autolle on järjestetty aika mukavat näköalat. 

Syysretkellä Kolsåsissa (Harvinaisemmat nähtävyydet III)

Oslon ympärillä tuntuu olevan loputtomasti retkimaastoja. Kuten ystäväni sanoi, on kuin Nuuksio ympäröisi kaupunkia joka puolelta - paitsi että korkeuserot ovat kymmenkertaiset. Tämän viikonlopun kohde oli Kolsås. Alue on hieman kauempana Oslon keskustasta, uudistettua metrolinjaa numero 2 täytyy matkustaa puolisen tuntia. Koska koko metroverkoston lasketaan kuuluvan Oslon lähiliikennealueeseen, maksu oli silti vain 30 kruunua. Jäimme pois Gjettumin asemalla. Matkan ensimmäinen yllätys olikin se, että vuoden 2014 uudistuksen jälkeen asema oli hieman eri paikassa kuin aavistuksen vanhempi karttamme näytti (ja Vallerin asema oli lopetettu).

Kolsåsin harjanne idästä. Vasemmanpuoleisin jyrkänne on päänäköalapaikka (342 m), vaikka kaikkein oikeanpuolisin on
korkein kohta (387 m).  Toinen nyppylä oikelta on komein linnavuorista, Gråmagan.

Pääsimme kuitenkin pian polkuja pitkin pellonreunaan, jonka toisella puolella Kolsåsin mäkiketju kohosi kauniisti kumpuilevana. Kyseessä on vanhaan valtavan suureen tulivuorikalderaan (ns. Bærumskaldera) liittyvä magmakanava, joka on tullut näkyviin miljoonien vuosien eroosion myötä. Oslon alueella on ollut hautavajoama-alue (Oslo Graben) lukuisine tulivuorineen ja laavakenttineen  permikaudella, noin 250 miljoona vuotta sitten. Kolsåsissa kovempi kiviaines, vulkaaninen porfyrikivi, on suojannut alla olevia pehmeämpiä laavakiviä niin, että lopulta jäljelle jäänyt selvästi ympäröivää maastoa korkeampi, teräväreunainen maastonkohta. Alueen geologista karttaa ja poikkileikkauksia voi tarkastella täällä. 

Alueen geologien erikoislaatu on innoittanut yliopiston ylläpitämään alueella geologista polkua rasteineen - ja toisaalta heti jyrkänteen liepeillä on kalkkikivikallioita, joita alueen maatiloilla on ollut 1500-luvulta asti tapana käyttää hyväkseen. Lähettyviltä löytyy kalkkipitoisen kiviaineksen louhintajälkiä ja kalkkiuunien jäänteitä - ja näiden varaan on koottu 'kalkkipolku' historiatauluineen. Alueen maatilojen vaurauden yksi perusta ovat olleet kalkinpoltosta saadut lisätienestit: Oslon alueen rakentamiseen käytetty kalkkilaasti on peräisin täältä.

Kaikenikäisiä retkeilijöitä Kolsåsin etelähuipulla. Oslovuono näkyy koko pituudeltaan.

Hyvin vaihteleva maaperä on tehnyt alueesta myös kasvillisuuden ja eläimistön suhteen monipuolisen; jyrkät rinteet ja osa ympäröivästä maaseudusta onkin rauhoitettu. Lyhyellä kierroksellamme kuljimme lehdoissa ja purolaaksoissa, kuusikkorinteillä, rakkakivikoissa ja jyrkillä mutta rehevillä rinteillä; Kolsåsin harjanteen päällä on mäntykangasta ja notkelmissa soistuvaa aarnimetsää upeine sammalikkoineen. Myöhäissyksyn muutoin hiljaisissa metsissä ääntä pitivät närhet, korpit ja tikat; eväitä syödessämme viehättävän Steinstjernet -lammen rannalla, pohjantikka tuli viereemme etsimään kelottuvista puunrungoista omia eväitään.

Steinsternet-lampi, takanaan Kolsåsin pohjoishuippu, joka tällä retkellä jäi valloittamatta. Paikka oli yllättävän erämainen,
lukuunottamatta jatkuvasti ohi kulkevia retkeilijöitä. Ja olimmehan mekin siellä.

Kiipeilijäryhmä lähestymässä  välitasannetta  Kolsåsin  etelärinteessä. 

Paikallinen harrastus näytti olevan lenkkeily mäen päälle ja taas takaisin alas, ja toki tavallisia sunnuntairetkeilijöitä riitti. Toisaalta sijainti on ttehnyt alueesta myös Norjan kalliokiipeilyn keskuksen, ja vuorikiipeilijöiden harjoituskentän. Mekin näimme retkellämme joukon retkeilijöitä hitaasti nousemassa pystysuoraa kallioseinää vaarnojen ja vaijereiden varassa.

Jopa Norjan mittakaavassa äkkijyrkät 'pahtarinteet' ja sijainti Oslon lähellä tekivät paikasta suositun retkeilykohteen jo 1800-luvulla, jolloin alue oli myös maalarien suosiossa.  Näiden joukossa paikalle osui vuoden 1895 tammikuussa myös Claude Monet, jonka poikapuoli Jacques Hoschedé asui muutaman kuukauden läheisessä Sandvikan kylässä (tämä kun oli mennyt naimisiin norjattaren kanssa). Näin suomalaisittain tuntuu, että Suomessa oltiin (ja ehkä ollaan yhä...) hieman syrjässä - tosin tarina kertoo, että Monet'kin oli kovin kiusaantunut siitä valtavasta huomiosta, jonka hänen läsnäolonsa (ja tapansa maalata ulkona säällä kuin säällä) pienessä kylässä aiheutti. Ei ollut jokapäivästä tuon ajan Norjassakaan ranskalaistaiteilijan vierailu. 

Yllä Claude Monet'n maalaus Sandvika (1895). Taustalla Kolsåsin siluetti.
Monet'lle tunnusomainen kaarisilta-aihe löytyi myös täältä Pohjolasta...
Alla Monet'n yksi monista Mont Kolsaas -nimillä tunnetuista maalauksista.

Alue on viljavana ja helposti puolustettavana ollut kauan ihmistenkin suosiossa. Alueelta on identifioitu ainakin neljä linnavuorta, joista yhdelle (Gråmagan) kiipesimmekin. Vallitukset erottuivat selkeästi kapealla länsirinteen kannaksella erottuivat vielä selkeästi. Alueella on myös kalliopiirroksia, mutta niitä emme nähneet. 

Kolsåsin jyrkänteet ja Oslovuono nähtyinä Gråmaganin linnavuorelta.

Moderni alueen nähtävyys (toki suljettu sotilasalue) on Kolsås Leir - valtava sotilastukikohta mäen etäläpuolen alarinteessä, joka toimi jopa NATOn Pohjoisen osaston päämajana 1954-1994. Tukikohtaan liittyy valtavia luolastoja, joiden 'takaovet' löytyvät helposti itärinteitä pitkin kävellessä.